Mettäkavereiden praatit

Kirjoita uusi viesti vieraskirjaan

 
 
 
 
 
 
Tähdellä (*) merkityt kentät on täytettävä.
Sähköpostiosoitetta ei julkaista.
IP-osoite 54.198.92.22 tallennetaan turvallisuussyistä.
On mahdollista, että kirjoituksesi julkaistaan vasta tarkastuksen jälkeen.
Pidätämme oikeuden muokata, poistaa tai jättää julkaisematta kirjoitusta.
4 entries.
Eero Yliniemi kirjoitti 22.2.2018 klo. 16:30:
Länsikoskella Laurinollin (Alaolli) talon isäntärenkinä oli 1950- ja -60 luvulla Arvid Pirttimaa, joka oli jalkava luonnon kulkija ja tuli erityisen tunnetuksi osaavana ketunpyytäjänä. Hän säilytti pyyntikinttaita kotivainion ladon ulkonurkassa, josta ne oli joutuisa ottaa käyttöön ja olivat hajuttomat. Pyyntivälineet olivat kalliita, varsinkin Rahkolan "anemialääkkeet" ja niinpä Kemin Seudun rhy osti niitä valtavan määrän ja antoi pyytömiesten käyttöön. Raudat sain omakseen jokaisesta ketusta, josta oli maksettu Kemin nimismiespiirin kansliassa tapporaha. Paljon rautoja kuitenkin "unohtui" metsään, kun kettu huomautti huonosta pyydön laitosta ja kun raudat eivät näyttäneetkään tulevan omaksi saaliin myötä. Rautoihin jäi taitamattomalla pyytäjällä suojarasvat eikä rautapyynti muutenkaan ollut jokamiehen osaamista.
Arviiti pyysi kettuja myös piisamin- ja kärpänraudoilla, joista viimeksi mainituilla pyytäminen vaati jo kellosepän tarkkuutta laittaessa eikä niihin voinut laittaa kovin mittavaa jarrukarttua. Niiden saaliin jäljitykset olivat siksi joskus melko pitkiä ja mukana Arviitilla oli pienoiskivääri.
Tänä päivänä kettu sieppasi Laurinollin (Yliolli) vainiosta kouraansa laittamani Åbergin jalkanarun ja suunnisti hakemaan turvaa Alaollista, "Arvidin suojeluksesta" - mutta turhaan. Lunta on paljon ja repolainen oli joutunut tekemään tosi lumityöt päästäkseen pirtin alle. Toista metriä se oli kaivanut tunnelia ja oli päässyt talon alle, mutta jarrukarttu jäi ulkopuolelle. Arviitin asuinpaikasta ei siten löytynyt hengen pelastusta. Hiljaisuus palasi lopetus laukauksen jälkeen koskemattomaan pihaan ja talon kuuran verhoamiin ikkunoihin. Jatkoimme yhdessä matkaa autolle.
Reijo Lehtosalo - Rovaniemi kirjoitti 31.1.2018 klo. 20:51:
Eero Yliniemen määräyksestä 30 tammikuuta 2018 koskien ketunpyyntiä ajokoiralla kerron omalta osaltani seuraavaa : Kemissä asuessani v.1949 alkutalvesta kävin serkkuni Olavi Okkosen kanssa jänisjahdissa Tervolan Kaisajoella. Olavilla oli Suomenajokoirauros OKU. tulos--2 päivää--2 jänistä sekä 1 kettu joka juoksi jäniksen ja koiran välissä. Muutaman viikon päästä olimme Kemijoen toisella puolella Maulassa ( tulevia PIILUKON vuokramaita ) Nyt minulla oli mukana myös oma niinikään suomenajokoira SARKAN ARI ja koska kummatkin koirat olivat uroksia ne vain tappelivat. Niin jakauduimme kahtia----Olli meni alavirtaan---minä ylä. Itäkosken kunnalliskodin sarkojen päästä alkoi jänisajo joka noin tunnin päästä loppui hukkaan .Koska oli jo joulukuu ja päivä alkoi hämärtää niin saadessani vihdoin koiran kiinni päätin lähteä rantaan. Silloin alkoi kaukaa kuulua ajohaukku joka nopeasti läheni. Pistin oman koirani kiinni aitaan haulikon remmillä ja juoksin sarkojen päähän johon melkein vastaan korkeilla loikilla tuli komea puhdasturkkinen kettu. Se ei ensimmäisestä laukauksesta heti kuollut vaan ryömi nopesti viereisen ladon alle. Samalla takaani pyykäisi ittensä irtirepiny ARI ja alkoi kaivaa kettua esille. ......siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja johan sieltä tuli OKUKIN.....mainion kettuajon tehneenä .....niin oli taas koiratappelu käynnissä. Tilannetta hyväksikäyttäen ladonalla ollut repolainen arveli vielä pelastuvansa, mutta seuraava laukaus sen nukutti........koiratappelu jatkui.......Seuraavana syksynä muutin Länsikoskelle ja ahkera jänis / kettu homma ajokoirilla alkoi-----jatkuu-------
Eero Yliniemi - Törmä kirjoitti 30.1.2018 klo. 18:20:
Ketun myrkkypyynti häipy historian lehile vuen 1993 Mettästylain uuistuksesa. Se oli harvainvaltaa; tarkkuutta vaativa käsityölaji, joka vaati pyytömieheltä kovvaa ittekritiikkiä. Apteekkariaki kuuli syytettävän, ko repolainen ei luopunu hengesthän - ainiuasthan eilen syöystä ateriasta ja seki vesikelin saattelemana. Syyllisen siihen kuitenki näki, jos pyytömies katto kohtisuorhan peiliä. Jokamiesluokan pyyöksi siittä ei ollu - siinä hallinto hiihteli hetheshen.
Saathin jalakanaru tilale. Että ei oltu aivan käettömiä, ko tassurauoistaki oli luovuttu jo vuosikymmen aiemmin. "Jo Herra helepon lykkäs !", oli ensivaikutelma narupyynnin koulutuksesta. Olihan se Ååperin putki erilainen rautapyynnin pihkausten jäläkhen, mutta kuitenki vaati oman hommansa. Mettästäjä-lehesäki kouluttajat elvisteli kynsikhäisä täälä arktisissa kinoksisa aivan niinko villalanka olis ollu menosa kortile ja vanthut tulosa kieltolistale.
Pyyntiväline on heleppo, oli koulutuksen anti, mutta kukhan ei muistanu sanua, että kettu on entisensä: kansansatujen viekas sankari, jota ei kiinnosta pyytömiehen ansioluettelo. Se nostaa koipia huonosti laitetule pyyöle ja kiriottaa siihen protestinsa keltasin, haisevin kiriaimin.
Jokhainen kettu on pyyettävä erikshen, olipa kuinka suuri saalismäärä ennesthän. Vaikka ottavasa pyynnisä - narula tai koerila - kuolema arkipäiväistyy, silti saalhin arvostus ei heikkene. Kairaa ja pakkasta ei saa pölätä, mutta kunnioittaa häätyy. Se tosin vaatii vähän usiamman passipaikan vaihon ja pitkän ummen hiihon, mutta matkan varrela asia kyllä valakenee, vaikka päivät hämärtyski.
Vanhojen ketunpyytäjien lajua saatto aikanhan luonehtia: "Se jatkuu ja jatkuu, halakoo risukot, ylittää aavat ja niityt, poikkiaa sielä, misä haisee mahottoman pahale ja pallaa takasin. Se jatkuu ja jatkuu hämärtyväsä syöntalaven päiväsä".
Saattaa sillon pitkän lajun varresa käy ko aikoinhan Pulukkisen Eetule: hän oli kiertäny puuta Latosaaran korvesa ja kysyny äänhen: "Millon sinä olet tähän kasvanut, kun minä en ole täällä sinua ennen nähnyt ?" Eetu oli silloin suksipelillä reilun 15 kilometrin pääsä kotua ja hiihtäny umpia.
Eero Yliniemi - Törmä kirjoitti 29.1.2018 klo. 05:49:
Kettu on arvostettu ja vaikea pyydettävä - siksi pyytäjät ja saamamiehet kulkevat kairassa eri autoilla. Aktiivinen ketun metsästys ajavilla koirilla ei sovi aamu-unisille eikä pakkasta pölökääville. Parhaan pyyntikauden lyhyt päivä asettaa erityishaasteet ja talvet eivät ole lumimäärien suhteen veljiä - aina ei edes saman kylän asukkaita - keskenään.
Laiskalla isännällä/emännällä ei ole koskaan hyvää metsäkoiraa. Turkiseläimiä vähätellään saaliina niiden vaihtelevan ja heikon nahanhinnan takia, mutta tämä ei ole saamamiesten ongelma - yksistään katsomon tuskaa. Muuta kuin riistanhoidollista arvoa ketulla ei olekaan ollut sitten 1860-luvun nälkävuosien, jolloin kettupaistin resepti oli vielä osa Kokkikirjan sisältöä.
Avoimmuus on keskeinen osa tämän päivän eränkäyntiä ja petopyynti korjaa välillisesti ihmisen ojituksilla ja hakkuilla luonnosta ulosmittaamaa tasapainoa. Silti kaikkea ihmisen käden jälkeä ei luonnossa voi korjata.
Mutta luonnossa toimitaan aina sen ehdoilla eikä ketun- ja supikoiranpyyntikään ole tässä poikkeus.
Menestystä myös näille kotisivuille, joilla on onnistuneesti kootttu yhteen laaja kokonaisuus.